Yksinäisyydestä

Kerran minulta kysyttiin, että olenko yksinäinen ja todettiin heti perään, vaikka sä taidat olla jo tottunut siihen. Silloin vastasin, sen enempää asiaa ajattelematta, etten ole yksinäinen. Keskustelun tiimoilta aloin kuitenkin ajatella yksinäisyyttä elämässäni. Mitä se on ja tottuuko siihen.

Tällä hetkellä en koe olevani yksinäinen. Uskoisin, että se on lapseni ansiota. Joka hetki on pieni ihminen, suuri ihme vierelläni. Joku jota rakastaa ja keltä osaan ottaa rakkautta vastaan. Mutta silti on hetkiä, jolloin yksinäisyyden tunteita tulee yhäkin kohdalle. Joskus, kun haluaisi jakaa niitä pieniä arjen juttuja toisen aikuisen kanssa tai saada keskustella ratkaisuja huolestuttaviin/mietityttäviin asioihin dialogina. Itsekseen asiat tuntuvat pyörivän päässä samaa rataa.

Ja joskus on ikävä ystäviä, joista niin moni asuu nyt kaukana. Etenkin juhlapyhinä tuo kaipaus tulee vahvasti esiin yksinäisyyden tunteena. Siitäkin huolimatta, etten ennenkään aina jaksanut hillua noina määrättyinä päivinä vaan erakoiduin omiin oloihin.

Yksinäisyys ei aina ole ikävää. Se on myös mahtavaa luovuuden aikaa. Silloin on aikaa kehitellä omia tuumia, projekteja ja taideinnostusta. Uppoutua sinne omaan kummalliseen maailmaan, jota kukaan muu ei tunne ja missä saa olla juuri niin outo itsensä kuin haluttaa.

Myös "yksinäiset" hetket tyttären kanssa kahden tuntuvat tärkeille. On hienoa huomata, kuinka meille on jo kehittynyt paljon ihan omia juttuja. Meidän kahden salaisuuksia.

Yleisesti ajattelen, että yksinäisyyden tunne on suhteessa sosiaalisen elämän hiljaisuuteen. Silti joskus jopa muiden ihmisten seurassa huomaan kaipaavani yksinäisiä hetkiä ja toisaalta taas joskus, kun ei haluaisi olla yksinäinen, saattaa siltä tuntua ihmistenkin keskellä.

Yleisesti voisi kai sanoa, että ehkä olen tottunut yksinäisyyteen. Osaan arvostaa sitä ja vaaliakin niitä hetkiä. Tai ehkä se ei olekaan tottumusta. Kenties olen vain ymmärtänyt yksinäisyyden olevan yksi osa elämää. Joskus se on palkinto, mutta toisella kertaa taas haluaa kertoa jostain mitä pidän tärkeänä ja minkä saavuttamiseksi on yhä tehtävä töitä.